Minä aavistan miltä tuntuu kuolla. Näin viime yönä unen, jossa olin äidin kropassa hänen tehdessään kuolema. Tunsin kaikki ne tunteet palko, ikävä, kipu.
Uni on uni, siitä huolimatta heräsin kyynelet silmissä. Olin vuoteella tietäen, että kuolen pian en vaan tiennyt, miten se tapahtuu, miltä se tuntuu. Valtava pelko otti vallan kropasta. Se on kuin hyökyaalto jonka alle jäät.
Äitini oli samassa tilanteessa. Hän ei tiennyt mihin ja miten hän kuolee. Hän tiesi, että on syöpä. Ja vaikka puhuttiin, mitä tapahtuu, hän ei oikein halunnut vastaanottaa tietoa. ei kukaan haluaisi. Hänen maksassa oli etäpesäkkeitä ja ne kasvoi. Kemoterapialla ne saatiin pienennettyö hetkeksi, kunnes ne alkoi taas kasvaa. Joutuessaan saattohoitoon kivut oli järkyttävät, hän huusi kivuista kun ei osattu antaa lääkettä, vaikka vaadittiin.
Pelko tietämättömästä on pahin. Et tiedä paljonko se sattuu, mistä sattuu. Mitä muita oireita tulee. Sen kaiken pelon ja ymmärtämisen tunsin unessani. En tiennyt tarkkaan, mikä minua tappaa ja kuinka paljon se sattuu, kun sattuu nykyinenkin hetki. Se oli kauhua suorastaan.
Koska sairaus alkoi tyhjästä ja päättyi niin nopeasti nuorelle hyvänkuntoiselle kauniille äidilleni, hän ei millään halunnut hyvästellä tätä maailmaa. Hän ei ole ikinä puhunut kuolemastaan. Hän ei puhunut, mistään mikä liittyy siihen. Hän ei sanonut meille viimeisiä sanoja, vaikka oli mahdollisuus. Hän ei puhunut mistään mikä liittyisi loppuun. Olin harmitellut sitä asiaa monia kertoja, miksi ei. Unessa jotenkin se ymmärrys siitä pelosta ja halusta elää oli niin valtava, etten minä kyennyt sanoa mitään. Tajusin kuitenkin lopun olevan käsillä ja sanoin parhaalle ystävälleni hyvästit, vaikkei hän liity mitenkään tähän. Ja se teki enemmän kipeä kun odotin.
Ihmisen kuollessaan suremaan jää maan päällä jäävät ihmiset, me läheiset. Kuollut ihminen ei paljon sure näitä asioita. Sitä en kuitenkaan ole ikinä miettinyt, että ennen kuolemaa tämä ihminen suree ja ikävöi meitä kaikkia enemmän kuin me voidaan kuvitella. Hän ikävöi vaikka ollaan lähellä ja suree sitä eläessään.
Unessa olin hänen kropassaan tunsin kaiken. Ajatukset ja henkiset tunteet, jotka tuli ilmi, eivät ole aikaisemmin koskaan tulleet. En ole vieläkään surrut äidin pois menoa ja tekstin kirjoittaminen tekee kipeätä ja tulee kyynelet.
Äitini kuoli 16.8.21 klo 23.21. Meidän molempien syntymäpäivä päivä oli siinä. En tiedä mitä tämä maailma on, miksi olen täällä ja miksi me kärsitään ja rakastetaan koska tämä on kärsimystä tämä kaikki. Muisto ja tunteet ovat kun eilen olisi tapahtunut.
Muistelen häntä joka päivä. Autossa ajaessa usein ajatukset harhautuu ikävään ja kyynelet ovat taas silmillä. Suru pitää surra, mutta en tahdo. Hänen jälki on joka paikassa. Hänen tavaroita on meidän ympärillä, vaikka asutaan eri kaupungissa ja eri talossa. Hänen muisto on minussa minuna.
”Sen tiesi kesän aurinko / Sitä kuiski vieno tuuli / Ja siinä pesää tehdessään / Sen pihan linnut kuuli / Se soi laulussa lintujen / Tää aamu on rakkaamme viimeinen.” Franciscus Assisilainen
Anan tarina 