”Surua pitää kohdella hyvin.” – sanoi minun psykologi. ”Se on asenteesta kiinni miten kohtelet suruasi. Oikeastaan sinun pitää toivottaa se lämpimästi tervetulleeksi.”
Suru on monimutkainen. Sureminen on ahdistavaa ja tuskaista, sen takia ei monikaan halua surra, ihan loogista. Itsekin vältyn suremisen tunnetta, koska minulle se on fyysistä ahdistusta rinnassa. Puhuessani asiasta psykologin kanssa hän sanoi että on asenteesta kiinni miten kohtelee surua. Saattaa olla tervettä toivottaa surun tervetulleeksi. Ottaa ne tuntee vastaan nöyräästi ja tunnustella, se saattaa olla vähemmän ahdistavaa.
Tänään on pyhäinpäivää ja ajattelin että illallisella voitaisiin vähän muistella sydämissämme. Muistaakseni viime yönä näkeväni unta, että soittaisin hänelle. Muistelen äitiä joka päivä. Joka ikinen päivä. Havahdun muistamiseen, ja tekee hirveästi mieli soittaa hänelle. En voi soittaa. Kuvittelen, kuinka kävin kylässä ihan vaan. Vaihdettiin kuulumisia ja valituksia. Juotiin teetä tai syötiin jotain. Ja se oli helpottavaa että näin voi tehdä. Meillä oli hauskaa yhdessä.
Huomaan, että suru on surematta, ikävä on elämättä. Istun nyt kirjoittaessa ja suuret kyynelet valuvat poskiani pitkin. Ikävä purista rinnasta ja mitään en voi tehdä. Äitiä ei vaan ole enää. Olen yksin tässä ja nyt. Voi kumpa jotain voisi tehdä, lähettää edes viestin ja saada vastaus. Voi kumpa lohduttomuuteen oli lääke, ei ole.
Suru on kunniavieras. Mietin sitä ja tunnustelen, vi*** se mitään helpompaa ole kun toivottaa tervetulleeksi tai ei. Ahdistavaa ja ikävää. Eikä mikään tuo hänet takaisin. Lohduttomuus on suuri ja suru on ikävä ja kamala tunne. Se saa kultaisen reinan ympärille mustan reunan. Ihanasta muistosta tule ikävä tunne. Suru on kamala. Kuolema on lopullista ja syöpään ei ole parannusta. F.
Ihanaa pyhäinpäivää. Ajon sytyttää terassille ulos kynttilöitä. Se näyttäisi pyhäin hengille polun meille.
Yliluonnollista ei ole. Ihmeitä ei ole, mitään viestiä en tule saamaan ja minun pitää oppia elämään tämän kanssa, surun ja ahdistuksen kanssa käsi kädessä parhaina ystävinä.
Jos sinulla on menehtynyt läheinen, olen täällä. Minullakin on. Et ole yksin.
”Surun kyynelten
lävitse loistavat
onnellisten muistojen
kultaiset säteet.”
Anan tarina 
Mun äiti kuoli viime marraskuussa, en oo pystyny edes aloittamaan asian käsittelyä, suremista, pelkkä äitistä puhuminen avaa itku hanat ja pillitän niin etten pysty puhumaan. En oo pystyny käymään hautajaisten jälkeen haudalla, siellä on niin ahdistavaa olla ja se hirveä tyhjyyden tunne ja ikävä mikä valtaa siellä, se on hirveä. Itkusta ei tunnu tulevan loppua. Sun kirjotus osui ja upposi muhun, oon etsiny ihmistä kenen kanssa asiasta vois puhua niin että toinen ymmärtäis ne tunteet oikeasti ja ajattelis lähes samalla lailla, en oo löytänyt. Tuntuu että jokainen läheisen menettänyt, on käsitellyt asian ja hyväksyneet poismenon ja juttelu heidän kanssa lisää ahdistunutta oloa, tulee sellainen tunne että mun tunteet on vääriä, mun vaikeus asian käsittelyyn on väärä, mun ois pitäny jo vaan käsitellä se ja hyväksyä että no niin näin se kyt on ja siinä se. Ei siis auta yhtään mitään, päin vastoin.
TykkääLiked by 1 henkilö
Hei Inkku, kiitos viestistä.
Otan osaa äitisi pois menosta (vaikkei minun sanat sitä lohtua tuokkaan).
Jokaisen sureminen on oma prosessi, minä tunsin etten tule kuulluksi. Huudan ilmaan hän on kuollut ja se jää sinne se huuto, ei he ymmärrä. He ei ymmärrä ihan senkään takia, koska he tunteneet häntä kuin minä.
Sureminen on valtavan pitkä prosessi enkä tidä koska itsekään pääse kunnolla käsittelee, uppouduin töihin ja se unohtuu sinne kunnes tapahtuu jotain, tai tulee jokin ajatus ja kyynelet tulee silmille.
Toivottavasti saat ymmärrystä ja lohtua teksteistä ja olen käytettävissä sitä halutessasi.
Lämmöllä Anastassia
TykkääTykkää
Kiitos vastauksestasi 😍 mukava yllätys oli saada sinulta vastaus. Se on juurikin noin, kun touhuaa niin asia pysyy mielestä poissa mutta kun joku pieni juttu tulee eteen, joku tavara, joku sana/laulu jotain mitä tahansa, muistot palaa mieleen ja itku tulee. Oon tosi ilonen että sain olla äitin vierellä viimeset hetket ja sain kertoa kaiken mitä halusin, sain kertoa kuinka paljon rakastin, mutta niin paljon ois edelleen sanottavaa eikä enää voi sanoa mitään. Mua on alkanut tän myötä paljon kiinnostamaan kuoleman jälkeinen elämä, voiko äiti olla vielä täällä jossain muodossa vai päättyykkö kaikki siihen. 🤔 Kunnon vastaustahan ei saa ennen omaa vuoroa mutta ne asiat kiinnostaa paljon. Ehkä vaan haluan niin kovasti että vielä voisin puhua hälle. Ikävä on niin kova. Tuntuu että asian käsittely täytyy aina ikäänkuin keskeyyttää ja keskittyä johonkin muuhun, kaikki se ikävä ja suru tulee liian voimakkaana, en kestä sitä. Pieninä annoksina suren ja muistelen, varmaan ymmärrät mitä tarkoitan…
TykkääTykkää