On mennyt lähes 2 kuukautta äidin kuolemasta. Ymmärtäminen ja asian vastaanottaminen on vielä in progress. Nyt maailma omissa silmissäni näyttää pelkiltä muistoilta. Aika kuulta muistot, ehkä ei anakaan vielä. Niin kuin elokuvassa minun tulee kuin flash back, jotkut hetket äidistä elossa. Ne ovat raastavat surun peitossa, jotkut niin liikuttavia, että saatan itkeä kesken kirkasta päivää kadulla.
Näin leffassa, kun päähenkilön hiukset siirretään korvan taakse, kuin taikaiskusta palauduin siihen hetkeen heinäkuun lopussa tyksiin 4.:nteen kerrokseen. Käytiin juuri juttelemassa lääkärin kanssa ja hän teki lähetteen saattohoitoon. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Huoneessa olin reipas en itkenyt päin vastoin väittelin lääkärin kanssa, miten asia on mahdollista ja miksei kokeilla muuta keinoa. Tullessamme pois huoneesta jouduimme kohtamaan mummon, äidinäidin, ja kertomaan hänelle. Seisoin siinä ja kyynelet valuivat, äiti katsoi minua siirsi hiukset sormilla korvani taakse ja minä romahdin siihen paikkaan. Itkin kovaa itkua, halasin, itkin ja halasin. Itkin lohdutonta itkua, itkin tuskaa, itkin kipua. Enkä voinut aavista, että tämä jää arvokkaimmaksi muistoksi siitä nelnennestä kerrokseksesta tyksissä. Se hellyys ja rakkaus, jonka äiti antoi vain korjaamalla hiukseni korvan taakse.
Eläessämme elämäämme hetki toisensa jälkeen ei tulla ajatelleeksi mitkä niistä hetkistä jää arvokkaiksi ja mitkä kivuliaiksi, sydäntä raaskivaksi. Silloin eläessämme vaan eletä. Kahdeksan kuukautta äidin sairauden kanssa olin kuin zombie käviessä tyksissä, hoitaessa äitiä, hoitamassa kotia, kaikki kuin yhtä puuroa. En osannut silloin pysähtyä ja muuttaa hetkiä, luoda kauniit. Minä vaan elin. En osannut arvostaa jokaista äidin kanssa vietettyä hetkeä, minun ajatukseni oli silloin: ”Ennen kuolemaa et saa happea kuitenka tarpeeksi.” Olin sitä mieltä, että elämää pitää elää hyvin eikä takertua viimeisiin hetkiin. Pitää viettää aina mukavaa aikaa yhdessä ja arvostaa kaikkia päiviä ja hetkiä yhdessä. Kuinka väärässä olin!!
Yksi kaunis hetki jäi: käytiin kesän aikana rannalla ottamassa aurinkoa, syömässä eväät, Leo ui kuin kala. Se oli pilvinen päivä ja äiti istui meidän kanssamme aivan meren äärellä. Puhalsi tuuli ja hän katsoi ja nauttii. Hänellä oli vaaleansininen läpikuultava hame ja valkoinen paita. Me juteltiin elämästä ja miehistä ja haaveista. Hän katsoi horisonttiin ja nauttii pitkään. Hän otti irti kaiken, minä tunsin silloin jo ikävän. Se oli viimeinen kerta, kun käytiin rannalla yhdessä.
Tullessani Norjasta ikävä ja tämä kaiken ymmärtäminen tuli lähemmäksi. Minun naiivi kuvani siitä, että saan yhteyden häneen tai jonkun merkin tai tuntisin vaan hänen läsnäolon oli niin turha. Lähdin Norjasta 2 pävää etukäteen, en kestänyt olla yhtään enempää siellä, ajoin suomeen 12 tuntia, jotta saisin matkan vaan loppumaan. Mikään ei tuo häntä takaisin, mikään ei anna minulle lohtua, mikään ei ole enää ennallaan. Häntä ei ole enää. Minulla on niin kova ikävä.
”On olemassa vain yksi aivan epäitsekäs, aivan puhdas, aivan jumalallinen rakkaus – se on äidinrakkaus.” – Georg Ebers
Anan tarina 